Suomi tunnetaan monella mittarilla hyvinvoivana yhteiskuntana. Puhumme avoimemmin mielenterveydestä, ihmissuhteista ja työelämän haasteista kuin koskaan aiemmin. Silti yksi elämän perustavanlaatuisimmista asioista on edelleen aihe, jonka moni mieluummin kiertää kuin kohtaa: kuolema.

Vaikka jokainen meistä kohtaa kuoleman tavalla tai toisella, sitä käsitellään usein vasta silloin, kun on pakko. Se näkyy kodeissa, työpaikoilla ja jopa ystäväpiireissä. Kun aihe nousee esiin, keskustelu vaihtuu nopeasti toiseen tai tunnelma muuttuu vaivaantuneeksi.

Mutta miksi?

Kuolema on siirtynyt pois näkyvistä

Vielä muutama sukupolvi sitten kuolema oli osa tavallista elämää. Ihmiset syntyivät, elivät ja kuolivat usein samassa yhteisössä. Vainajia saatettiin kotona, naapurit osallistuivat käytännön järjestelyihin ja lapsetkin näkivät surun osana elämän kulkua.

Nykyään tilanne on toisenlainen.

Sairaalat, hoivakodit ja muut ammatilliset palvelut ovat siirtäneet kuoleman pois arjen näkyvistä. Tämä on monella tavalla hyvä asia, mutta samalla kuolema on etääntynyt kokemuksena. Harvalla on luonnollista kosketuspintaa siihen ennen kuin oma läheinen kuolee.

Kun kuolema katoaa näkyvistä, siitä katoavat helposti myös sanat.

Hiljaisuus ei suojele ketään

Usein ajatellaan, että vaikeista asioista puhuminen tekee niistä raskaampia. Todellisuudessa käy usein päinvastoin.

Kun kuolemasta ei puhuta, moni jää yksin kysymystensä kanssa. Sureva saattaa huomata, että ystävät eivät uskalla ottaa yhteyttä. Työpaikalla ei tiedetä, miten menetyksestä pitäisi puhua. Perheessä vältellään koko aihetta, vaikka kaikki ajattelevat sitä.

Hiljaisuus voi tuntua turvalliselta, mutta usein se lisää epävarmuutta.

Moni on kokenut tilanteen, jossa haluaisi lohduttaa surevaa, mutta ei tiedä mitä sanoa. Siksi sanomatta jää usein myös se kaikkein tärkein: "Olen tässä."

Mitä vaikeneminen maksaa?

Kuolematabu vaikuttaa enemmän kuin ehkä ymmärrämmekään.

Kun omista toiveista ei puhuta, läheiset joutuvat tekemään päätöksiä epävarmuuden keskellä. Halusiko vainaja tulla haudatuksi vai tuhkautetuksi? Toivoiko hän kirkollista vai uskonnottomaa tilaisuutta? Millainen muistotilaisuus olisi tuntunut hänestä omalta?

Useimmiten omaiset tekevät parhaansa, mutta samalla he joutuvat arvailemaan.

Vaikeneminen vaikuttaa myös suruun. Jos ihmiset eivät ole tottuneet puhumaan kuolemasta, he eivät välttämättä löydä sanoja myöskään menetykselle. Surusta tulee helposti yksityinen taakka, jota kannetaan hiljaa.

Muissa kulttuureissa kuolema näkyy enemmän

Monessa maassa kuolema on näkyvämpi osa yhteisöllistä elämää kuin Suomessa.

Joissakin kulttuureissa hautajaiset ovat suuria yhteisöllisiä tapahtumia. Toisissa kuolleita muistetaan vuosittaisissa juhlapäivissä. Monissa perheissä kuolemasta keskustellaan avoimesti jo kauan ennen kuin se on ajankohtaista.

Tarkoitus ei ole sanoa, että meidän pitäisi kopioida muiden tapoja. Sen sijaan voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun kuolema nähdään luonnollisena osana elämää eikä aiheena, jota täytyy vältellä.

Usein seurauksena on vähemmän pelkoa, enemmän ymmärrystä ja suurempi valmius kohdata menetys silloin, kun se osuu omalle kohdalle.

Tarvitsemme uudenlaista kuolemankulttuuria

Kuolemasta puhuminen ei tarkoita synkkyyden lisäämistä elämään. Päinvastoin.

Kun hyväksymme sen, että elämä on rajallista, monet asiat saavat enemmän merkitystä. Ihmissuhteet tuntuvat tärkeämmiltä. Kiitollisuus saa enemmän tilaa. Myös omista toiveista tulee helpompi puhua.

Kuolemankulttuurin muutos ei synny yksittäisestä kampanjasta tai yhdestä rohkeasta keskustelusta. Se syntyy vähitellen, pienissä hetkissä.

Kun uskallamme kysyä vanhemmiltamme heidän toiveistaan. Kun otamme yhteyttä surevaan ystävään. Kun annamme lapsille mahdollisuuden kysyä vaikeitakin kysymyksiä.

Juuri näistä pienistä teoista rakentuu avoimempi ja inhimillisempi tapa kohdata kuolema.

Kuolema kuuluu elämään

Kuolema ei ole poikkeus elämästä. Se on osa sitä.

Silti moni meistä elää kuin aihetta ei olisi olemassa ennen kuin se tulee väistämättä vastaan. Silloin kohtaaminen voi tuntua erityisen raskaalta ja yksinäiseltä.

Me Kiitoksella uskomme, että avoimuus helpottaa. Siksi puhumme kuolemasta suoraan ja luonnollisesti. Ei siksi, että haluaisimme korostaa menetystä, vaan siksi, että uskomme sen auttavan ihmisiä valmistautumaan, ymmärtämään ja tukemaan toisiaan paremmin.

Vaikeneminen ei poista kuolemaa elämästä. Mutta puhuminen voi tehdä sen kohtaamisesta hieman helpompaa.